Riitänkö minä?

Minä olen arvokas ja ainutlaatuinen. Tuntuupa se vaikealta sanoa ääneen. Jos teen parhaani, se riittää. Onpa se vaikea välillä uskoa.

Minun ei tarvitse vertailla itseäni muihin. Minun ei tarvitse olla hyvä kaikessa.

Muitakin jännittää. Muutkin mokaavat.

Kaikki ollaan ihmisiä.

Suurin oppini vaihtovuotenani Ecuadorissa, oli varmaankin se, että vierasta kieltä ja erilaisista kulttuureistakin tulevat ovat vain I H M I S I Ä. Tutustuin vaihto-oppilaisiin, ehkä 40 eri maasta. Kaikilla oli vuoden aikana jossakin vaiheessa koti-ikävä, sopeutumisvaikeuksia tai ongelmia host-perheen kanssa. Kaikilla oli huonoja päiviä tai heikkoja hetkiä. Olivat he sitten Taiwanista tai Yhdysvalloista.  

Usein juuri ennen ottelun alkua muistelen tuota oivallusta. Varsinkin jos vastustajana on minua menestyneempi ottelija, jonka ehkä oletetaan voittavan minut. Vaikka vastustajani olisi maailman mestari, tiedän ettei hän ole supernainen. Hänellä ei ole taikavoimia. Hän on ihan tavallinen ihminen. Hänkin on saattanut syödä aamupalaksi mysliä, tai sitten ei ole pystynyt syömään ollenkaan, kun kisatilanne on jännittänyt. Hän on saattanut itkeä tällä viikolla. Hänellä voi olla välillä huonoja päiviä. Hänelläkin on heikkouksia. Häntäkin saattaa jännittää alkava ottelu. Hänellä saattaa olla paineita, hän saattaa pelätä häviötä. Tuollainen ajatusleikki saa minut uskomaan, että vaikka vastustajani onkin menestyneempi, olemme tavallaan samalla viivalla ennen ottelua. Minun on mahdollista voittaa hänet, ihmisiä ollaan kumpikin.

Toivon etten ikinä määrittäisi arvoani ihmisenä sen mukaan, miten pärjään urheilussa. Silloin ei tarvitse vajota kovin syviin vesiin jos on yrittänyt parhaansa ja epäonnistunut siitä huolimatta. Se ei ole se tärkein asia elämässä. Vaikka tällä hetkellä panostankin urheiluun täysillä.

Eivät minun läheisenikään kanssani lakkaa hengaamasta  ja minusta välittämästä jos epäonnistun. Heillekin riitän aina. Ei edes valmentajani eli isäni lopeta välittämistä vaikka mokaisin tatamilla pahemman kerran. Kantava voima koko elämässä minulle on usko Jumalaan. Jumalallekin riitän vaikka häviäisin kaikki tulevat otteluni 8-0.

Kuka minulle toisinaan tuo paineita onnistua? Täällä bingo! Se olen minä itse.

En usko että olen paineiden kanssa kieriskelyssä pahimmasta päästä. Olen varma että pahempiakin löytyy. Kuitenkin välillä niitä ajatuksiini mieleeni hiippailee ja niitä vastaan saa taistella.

Pelkään ettei minua arvosteta, pelkään etten riitä. Vaikka se ei ole totta. Minä riitän! Ja se on mahtavaa! Vaikka minua ei arvostettaisi, sillä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä.

Kuva: Paavo Nurmi Games

Kiersin viimeviikolla Paavo Nurmi koulukiertueen mukana urheilijavieraana alakouluissa. Pääsin kertomaan karatesta, arjestani ja siitä mikä on parasta urheilussa. Kouluvierailujen aikana tuli paljon pohdittua, että mikä urheilussa sitten ihan oikeasti mielestäni on parasta? Tässä pohdintojen tulos:

Se että saan urheilla tällä hetkellä täysillä. Saan etsiä rajojani karatessa, ja katsoa kuinka pitkälle ne riittävät. Myöhemmin ei tarvitse jossitella, "mitä jos olisin treenannut tai panostanut karateen enemmän?". Vaikka mahtavaa olisi menestyä, se ei ole parasta. Parasta on tämä tie.

Olen todella kiitollinen siitä, että pystyn tekemään karatea täysillä. Siitä suuri kiitos kuuluu läheisilleni, jotka tällaisen elämän minulle mahdollistavat ja ovat tukena monella tapaa.

Tällaista pohdintaa vapaapäivän kunniaksi. Nyt suuntaan päiväunille.

Mukavaa viikkoa, ja muista että säkin riität! :)

-Titta